Palikoita ja piilomainontaa

Muistatko Pokémonin? Japanilaiset animaatiot olivat monille lapsille mediakentän kovin juttu kymmenisen vuotta sitten. Kasvatuksen kentällä kuitenkin paheksuttiin ohjelmia kovasti varsinkin siitä, että kaupallisuus on lastenohjelmassa selvästi läsnä. Ohjelmasta puhuttiin puolen tunnin mainoksina. Koska lapset leikkivät ja pelasivat ohjelman antaman mallin mukaisesti, se nähtiin uhkana mielikuvitukselle.

Viime vuosien aikana tanskalainen LEGO on muuttunut muovipalikkatehtaasta media- ja leluimperiumiksi. LEGO tuottaa sarjakuvia, elokuvia, digitaalisia pelejä ja paljon muuta. Yhä useampaan lelusarjaan on kytketty peli tai muu mediasisältö Star Warsista Minecraftiin ja oheistuotteiden määrä on mielikuvituksellinen. Käytännössä jokainen elementti toimii toisen tuotteen mainoksena. 

 

Hyvä brändi suojaa kritiikiltä.

 

Kritiikki LEGOa kohtaan on ollut yllättävän vaisua. Ympäristöaktiivit hermostuivat LEGOn yhteistyöstä Shellin kanssa ja Helsingin Sanomissa sivuttiin sitä, kuinka liitto leluteollisuuden kanssa johtaa kustantajat julkaisemaan aivan muiden kuin kirjallisten ansioiden perusteella. Kasvatuksen kentällä taas on ollut aika hiljaista, vaikka LEGO tarjoaa rakentelun oheen kasvavassa määrin myös perinteisen mediakeskustelun lempivihollisia: sotaa ja taisteluleikkejä. LEGO-maailmassa voi harjoitella vaikka kiduttamista siihen sopivin välinein. Miksi mainonta silti rakentuu niin kivuitta sisään palikkamaailmaan?

LEGOn superkaupallisuus taitaa olla kasvattajille vaikea pala, sillä palikat on onnistuttu brändäämään kehittäviksi, jopa maailman parhaiksi leluiksi. Hyvinä pidettyjen tyyppien tekemisiä on vaikea kritisoida. Kriittinen mediakasvatus ja kaupallisuuteen liittyvät negatiiviset tunteet on helpompi suunnata vieraampiin kohteisiin, kuten japanilaistaustaiseen animeen. Lisäksi lastenkulttuuri on viime vuosikymmeninä kiistatta kaupallistunut ja lasten rooli kuluttajina kasvanut. Toivottavasti kasvattajille tilanne ei silti ole normalisoitunut niin, että asiaan muisteta tai jakseta tarttua lainkaan.

 

Kuluttajakasvatuksen ei tarvitse tarkoittaa lasten ilon pilaamista. 

 

Vaikka lasten mediakulttuuria voi ja pitää tarkastella kriittisesti, sen ei tarvitse tarkoittaa yksisilmäistä tuomitsemista ja syyllistämistä. Kaupallisuuden kritiikki on helpompi ottaa haltuun, kun kriittistä medialukutaitoa ei ymmärretä lähtökohtaisesti negatiivisena, mediavastaisena asenteena. Kuten Juha Herkman on asian esittänyt, kriittinen medialukutaito on ”uteliaisuutta, kyseenalaistavuutta, totuudellisuutta ja yhteiskunnallisuutta”. 

Esi- ja perusopetuksessa kaupallisuutta ja kuluttajuutta on joka tapauksessa käsiteltävä. Vuonna 2016 voimaan tulevat opetussuunnitelmat ja esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet sisältävät nämä aihealueet. Koska opetuksen sisällöt tulee kytkeä lasten elämän ilmiöihin, LEGO-tuotteet ja niiden markkinointi olisivat erittäin luontevia tarkastelun kohteita pienten lasten kanssa.    

 

Ota mainokset hyötykäyttöön.

 

Lasten mediakasvatuksen ja kaupallisuuden osalta eletään nyt joulun alla sesonkia. Lelukatalogit on jaettu koteihin ja esimerkiksi LEGO City -sivuston joulukalenterista paljastuu avuliaasti lahjalista, joka – tietysti – sisältää vain LEGO-pakkauksia. Lapsille suunnatut mainokset kannattaa ottaa hyötykäyttöön, sillä ne ovat valmista materiaalia mediakasvatukseen. Laaja-alaisena kokonaisuutena median kaupallisuuden tutkiminen voi edistää monien tärkeiden taitojen oppimista. 

 

Kaupalliset media- ja lelukulttuurit asettavat lapset konkreettisesti ja karustikin eriarvoiseen asemaan perheen taloustilanteen perusteella. Kuitenkaan missään perheessä ei voida hankkia lapselle kaikkea, mitä mainostajat haluaisivat myydä. Haluamisen ja tarvitsemisen välinen ero on asia, joka lasten on tarpeen oppia ja josta aikuistenkin on hyvä itseään säännöllisesti muistuttaa. Tähän mainonnan käsittely mediakasvatuksellisesti antaa arvokkaita välineitä.

Saara Pääjärvi

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti

Internetillä vai ilman?

Vähän ajan sisällä Helsingin Sanomat on julkaissut kaksi mielenkiintoista juttua internetin käyttöön - tai pikemminkin käyttämättömyyteen liittyen. Sunnuntaina ilmestyneessä jutussa kerrottiin nuoren kokeilusta viettää viikko ilman internetiä. Toisen jutun aiheena oli puolestaan kansainvälinen vertailevaraportti, jossa tarkasteltiin verkon käyttäjämääriä. Molemmat jutut tuovat esiin tärkeitä mediankäyttöön liittyviä teemoja. Onko internetiin pääsyä, millainen rooli sillä on elämässä ja millaisia taitoja sen käyttämisessä tarvitaan? 

 

Internet on merkittävä osa elämää

Internet on muodostunut yhdeksi merkittäväksi tekijäksi nykyihmisen elämässä. Selkeimmin sen merkityksen huomaa vasta, kun pääsy nettiin syystä tai toisesta estyy. Lukemalla netittömän elämän kokeilusta, huomaa helposti kuinka laajalti internetiä tulee käytettyä ihan jokapäiväisessä elämässä. Artikkelissa nostetaan esiin muun muassa karttasovellusten käyttö, uutisten seuraaminen, musiikin kuuntelu, ystävien kanssa viestittely sekä muu sosiaalisen median käyttö.

Kaikki ihmiset eivät internetin mahdollisuuksia kuitenkaan käytä tai pääse käyttämään.  

Toinen alussa viittaamani kirjoitus nostaa esiin International telecommunication unionin (ITU) tekemän selvityksen, jonka mukaan suurin osa maailman ihmisistä on vielä internetin ulkopuolella. Vuonna 2013 noin 27 prosenttia kaikista eurooppalaisista ja 10 prosenttia suomalaisista ei käyttänyt internetiä.

Netin käyttö on yleistynyt viime vuosina. Muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessa muodostettiin viisi eri luokkaa eurooppalaisista netinkäyttäjinä. Ei-käyttäjiin kuului 42 prosenttia ja satunnaisiin käyttäjiin puolestaan 18 prosenttia tutkimukseen osallistuneista. Osa ihmisistä ei halua nettiä käyttää mutta osalla ei ole siihen mahdollisuuttakaan. Suomessakaan internetyhteydet eivät kata koko maata tasapuolisesti. 

 

Digikuiluja kuromassa

Internetin käyttäjien ja heidän, jotka eivät nettiä käytä, välillä on nähty muodostuvan digitaalinen kuilu (digital divide). Erityisesti digitaalinen kuilu erottaa internetin käyttäjät niistä, joilla ei ole edes mahdollisuutta päästä nettiin.

Nettiyhteys sinällään ei auta, jos sitä ei osaa käyttää. Internetin hyödyntäminen edellyttää erilaisia mediataitoja ja ymmärrystä median toiminnasta.

Digitaaliset kuilut ja mediataidot liittyvät netin käyttämisen lisäksi myös osallistumiseen ja omaan tuotantoon. Mikäli kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuuksia osallistua verkon toimintaan ja sen yhdessä luomiseen, ei voida puhua tasa-arvoisesta ja kaikki saavuttavasta netistä. Mediataitoviikon teemana onkin “Let´s create a better internet together.” Edistämällä laajasti mediataitoja, voidaan parantaa ihmisten osallisuutta yhteisen verkon luomisessa.

Mediataidot eivät ole itsestäänselvyys vaan niiden eteen tulee tehdä työtä. Osallistumalla helmikuussa järjestettävään Mediataitoviikkoon, voit olla osaltasi kuromassa digitaalisiin taitoihin liittyviä kuiluja umpeen.  

Lauri Palsa

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti

Safer Internet Forum herätti kysymyksiä

Mirkka Salmensaari

Osallistuimme tyttäreni kanssa Suomen edustajina Safer Internet Forumiin (SIF) ja sitä edeltäneisiin erillisiin nuoriso- ja huoltajatyöpajoihin 4.-7.11.2014 Brysselissä. Euroopan Komission rahoittama SIF järjestettiin tänä vuonna yhdennentoista kerran. Sen tavoitteena on ollut luoda netistä turvallisempi paikka lapsille ja nuorille – myös nuorten oman äänen kuuleminen on SIFin perusaatteita.

SIF-konferenssi keräsi tänä vuonna yli 260 edustajaa yrityksistä, lainsäätäjistä, yhdistyksistä, nuorista ja huoltajista. Työpajoihin osallistui n. 50 nuorta ja huoltajaa.

Osallistumiskutsu tipahti meille kuin ’puun takaa’, sillä emme ole erityisesti olleet tekemisissä nettiturvallisuuden kanssa. Tyttäreni otti haasteen innostuneena vastaan, minä hiukan empien – oli vaikea päätellä, mitä meiltä odotettiin. 

Ensimmäiset kaksi päivää Brysselissä pohdimme huoltajaryhmässä mm. ohjeistuksia opettajille, vanhemmille, nuorille itselleen ja pelifirmoille. Pohtimamme ohjeistukset koskivat mm. nettimainontaa. Ammattitaitoisen moderaattorin ohjaamat työpajat oli järjestetty hyvin interaktiivisiksi; siellä oli helppo saada omat ajatuksensa sanottua. Oman mielipiteen kehittäminen tämän vuoden teemoista olisi kuitenkin vaatinut etukäteispohdintaa, mutta saimme ohjelman vasta pari päivää ennen matkaa.

Vanhempien ja opettajien tapaaminen yli 20 Euroopan maasta oli kokouksen parasta antia. Innostavaa oli kuulla virolaisesta opettajasta, joka oli muokannut paketin nettiturvallisuudesta ja käynyt kouluttamassa opettajia ja lapsia ympäri maata. Äitinä iloitsin myös siitä, kuinka nopeasti tyttäreni sujahti kansainväliseen nuorisojoukkoon ja uskalsi esittää ryhmänsä johtopäätökset yleisön edessä. Päivät olivat todella tiiviitä; työpajat alkoivat klo 9 ja päättyivät vasta klo 18 jälkeen.

Vanhempana SIFiin osallistuminen herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia:

• Mitä Suomen kouluissa opetetaan nettiturvallisuudesta?
• Minkä verran opettajankoulutuksessa käsitellään nettiturvallisuutta ja tietotekniikan hyödyntämistä koulutyössä?
• Miten peer-to-peer-koulutus toimisi lapseni koulussa tai Suomen koulukulttuurissa?
• Miten ohjaisin omia lapsiani netin käytössä paremmin?

 

Nuorten ääni kuuluviin!

Riikka Salmensaari, 15 v.

Kun aloitimme, kokoushuone näytti niin viralliselta juomalaseineen ja muistilehtiöineen, että alkoi jännittää. Tutustumisleikit laukaisivat kuitenkin ilmapiirin. Pian kaikki tuntuivat todella puheliailta ja ystävällisiltä.

Toisena päivänä tutustuimme tulevaisuuden koululuokkaan. Tuolit olivat mukavia ja luokan seinillä oli monenlaisia elektronisia tauluja, joihin saattoi ladata informaatiota projekteista. Yhdellä pöydällä oli tietokoneita ja tabletteja työskentelyä varten.

Työpajojen teemat olivat pitkälti samat kuin vanhemmilla. Online reputation, eli oma nettimaine puhututti paljon. Juttelimme oikeudesta poistaa omia noloja kommentteja tai kuvia netistä. Keskustelu oli todella vilkasta. Oli mielenkiintoista kuunnella toisten kokemuksia ja ideoida yhdessä esimerkiksi positiivisia sisältöjä nettiin. Positiivinen sisältö oli meidän mielestämme interaktiivista, hauskaa ja ilmaista, siinä käytettäisiin hyvää teknologiaa. Huonoja sisältöjä on hankala käyttää ja niissä on liikaa mainoksia, joissakin voi jopa olla asiattomia sisältöjä.

Suuremmassa konferenssissa oli mielenkiintoista vetää ryhmäkeskusteluja, joissa aikuiset olivat mukana. Huomasin, että monessa maassa on puhuttu nettiturvallisuudesta kouluissa. Ihmettelinkin, ettei minun koulussani ole opetettu aiheesta mitään.

Tapahtuman jälkeen perustimme WhatsApp-ryhmän, jossa olemme chattailleet vilkkaasti eri asioista. Yhtenä päivänä ryhmän sisällä oli lähetetty 1000 viestiä!

www.saferinternet.org 

Missä on omien laitteiden paikka? – BYOD-kokemuksia Liettuasta

Omien nettivälineiden käytöstä koulupäivän aikana on puhuttu viime vuosina runsaasti niin mediassa, kouluissa kuin kotonakin. Keskustelu tuntuu usein kiteytyvän siihen, saako puhelimia ja tabletteja ylipäänsä käyttää koulupäivän ja oppituntien aikana. Samaan aikaan kuitenkin osa kouluista on jo siirtymässä omat laitteet hyväksyvään BYOD –käytäntöön ja nyt myös OPS 2016 –luonnoksessa mallille näytetään vihreää valoa.

Koulujen kannalta Bring Your Own Device –käytännössä eli BYOD:ssa on kyse oppilaiden omien kannettavien välineiden, eli älypuhelimien, tablettien ja läppäreiden käytöstä osana koulupäivän aikana tapahtuvaa opetusta. BYOD–mallin omaksuva koulu siirtyy siis perinteisestä kiinteästä lähiverkkoajattelusta - jossa koulu itse hankkii ja ylläpitää päätelaitteita - tarjoamaan tietoverkon ja sisältöjä oppilaiden kirjavalle kokoelmalle erilaisia laitteita ja käyttöjärjestelmiä.

Suomessa Opetushallitus on tukenut joitakin kouluja BYOD–hankkeiden kokeiluissa ja mallia on testattu pienemmässä mittakaavassa ainakin ilmiöpohjaiseen ja ongelmaperustaiseen oppimiseen liittyvissä projekteissa. Itse pääsin tutustumaan laajasti käyttöön otettuun BYOD-malliin Liettuassa, jossa Vilnan kansainvälinen koulu on kannustanut oppilaitaan oman laitteen mukaan ottamiseen nyt muutaman vuoden ajan.

Pääasiassa monikulttuuristen lasten yksityiskoulussa malliin oli päädytty siksi, että lähes kaikilla keski- ja yläasteen oppilailla oli jo käytössään kannettava nettilaite, ja ne joka tapauksessa seuraavat lapsia kouluun, halusivat opettajat sitä tai eivät.

BYOD–käytännön pelisäännöt oli kirjattu yhdelle A4-kokoiselle lomakkeelle, ja koulun TVT-suunnittelusta vastaavan opettajan Antanas Stonkusin mukaan se on riittänyt hyvin sekä oppilaille ja henkilökunnalle että lasten huoltajille. Koulupäivän aikana oppilaat käyttävät koulun sisäistä verkkoa, josta tietyt sivustot ja pääsyt sovelluksiin on blokattu. Kuvia tai videoita ei saa ottaa muista oppilaista tai opettajista ilman lupaa, ja niiden luvatonta jakamista pidetään erittäin vakavana rikkomuksena. Oppilaat vastaavat itse laitteiden säilyttämisestä ja suojaamisesta, ja koululla on myös lainattavia laitteita niille, joilla omia ei ole mukana.

Ihanteista käytäntöihin

Mutta toimivatko nämä ytimekkäät ja teknologiamyönteiset periaatteet käytännössä? Kouluvierailulle osallistunut kansainvälinen joukkomme opetuksen, mediakasvatuksen ja lastensuojelun ammattilaisia suhtautui malliin jokseenkin kriittisesti. Useimmat yleisökysymykset koskivat mahdollisia ongelmatilanteita, sillä ajattelutapa on vielä Euroopan mittakaavassakin uusi ja vasta hakemassa muotoaan.

Erityisen kiinnostuneita ryhmässä oltiin kuulemaan huoltajien ja opettajien välisestä yhteistyöstä silloin, kun oppilas ei noudata laadittuja pelisääntöjä. Stonkusin mukaan oppilaiden ja opettajien sopeutuminen uusiin sääntöihin kesti noin puoli vuotta, jonka jälkeen ongelmatilanteita on tullut vain muutamia. Parhaana opettajan työvälineenä Stonkus pitää avointa keskustelua ja riittävää tilannetajua: oppilaiden kasvoista näkee hyvin pian, vilahtelevatko näytöllä 9GAGin tai BuzzFeedin huumorikuvat vai käytetäänkö laitetta aiheenmukaiseen tiedonhakuun ja jäsentelyyn.

Ongelmatilanteisiin on kuitenkin varauduttu, ja toistuvasta rikkomuksesta lähtee aina ilmoitus vanhemmille. Jos sääntöjä rikotaan jatkuvasti, oma laite jää koululle huilaamaan yön ajaksi tai sitä ei saa ottaa mukaan seuraavana päivänä oppitunneille. Huoltajat tavoittavat lapsensa tarvittaessa koulun kanslian kautta.

Vierailemamme koulu oli oppilasmäärältään suhteellisen pieni ja sen oppilaat eivät sosioekonomiselta taustaltaan varmaankaan vastaa perinteisen liettualaisen koulun oppilaita. Voisiko BYOD –malli siis toimia suomalaisessa keskikokoisessa peruskoulussa, jossa oppilaat tulevat hyvin erilaisista perheistä niin taloudellisessa mielessä kuin mediataitovalmiuksiakin tarkastellessa? Mitä uudenlainen ajattelutapa vaatisi opettajilta, mitä koulun TVT-infrastruktuurilta?

Missä keskustelu menee?

Opetushallituksen mukaan BYOD–malli toimii vain silloin, jos tekniset ratkaisut on mietitty huolella ja oppilaille tarjotaan mahdollisuus osallistua opetukseen itse valitsemallaan laitteella ja käyttöjärjestelmällä. Myöskään kaikkia yksityisyyden suojaan ja tietoturvaan liittyviä kysymyksiä ei ole ratkaistu. Kaatuilevat ohjelmat ja liian heikko wlan–varustus voivat syödä koko menetelmän hyödyt.

Jotkin koulut ovat panostaneet viime vuosina kattavan verkkoinfrastruktuurin rakentamiseen, kun taas BYOD–mallissa pitkät rivistöt kiinteitä päätelaitteita nähdään turhina,  sillä laitteet ovat jo olemassa oppilailla itsellään. Taloudellisia ponnisteluja vähättelemättä suurin haaste taitaa kuitenkin olla ajattelutavan ja asenteiden muutoksessa. Päästäänkö ongelmat edellä lähtevästä ajattelutavasta ongelmien ratkaisun suuntaan, jolloin eteen tulevat kysymykset ja probleemat nähdään pikemminkin haasteina esteiden sijaan? Koulujen ja myös yksittäisten opettajien voi olla hyvä varautua ottamaan osaa tähän keskusteluun ja pohtia, missä on omien laitteiden paikka koulussamme tänään ja lähitulevaisuudessa.

Julia Alajärvi

Projektikoordinaattori, KAVI  

Kirjoittaja toimii Finnish Safer Internet Centren ja Mediataitoviikon projektikoordinaattorina Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa. Vierailu Vilnan kansainväliseen kouluun oli osa Insafe -verkoston tapaamista Liettuassa 16.-18.9.2014